Menolippu

 Matkamieltä nostattavia kuvia internetin ihmeellisestä maailmasta. Odotan sitä, kun kaivan itse paikan päällä ollessani kameran esille ja saan napsia kuvia ihmeellisestä Intiasta ja sen värikkäistä ihmisistä. Kaiken tän romantisoinnin lisäksi olen kuitenkin pyrkinyt ajattelemaan myös sitä mahdollista karumpaa Intian puolta. Entäpä työskentely sairaalassa? Kuinka aseptiikka onnistuu? Entäpä kastilaitos? Ja ne kaikki kummalliset kulttuurierot? Mulla on siis fiilistä täysin laidasta laitaan, mutta ehkä tää on ihan hyvä: en halua pettyä ja haluan kuitenkin kokea monenlaisia iloisia ja onnellisia tilanteita, jolloin tajuan, että hei, tää on mun juttu ja juuri nyt mun kuuluu olla täällä. 

Ehkä eniten kaikesta huolimatta jännitän koti-ikävää. Pidemmän aikaa olen vaihtoon lähdöstä haaveillut ja olipa mulla kerran perhekin tiedossa Sveitsissä, jonne piti lähteä aupairiksi. No mitä sitten kävikään? Rakkaan poikaystävän vuoksi halusin perua koko jutun. Jos mä en nyt lähde, kadun tätä koko elämäni - sen verran itseäni tunnen. Multa on kovasti kyselty, mitä mieltä Tommi tästä mun lähdöstä on ja miten me kestetään nää pari kuukautta toisistamme erossa. Eipä tuo kovasti taida tykätä, mutta pääasia on, että toinen kannustaa lähtemään ja on tukena vierellä kaikkien stressaavien matkajärjestelyjen keskellä. Kuulemma viime syyskuunkin tuo reissasi yksin Kambotzassa siksi (yhdessä kierrettiin Laosia ja Thaimaata, jonka jälkeen mun oli palattava takaisin Suomeen koulun vuoksi ja Tommi jäi vielä kuukaudeksi maailmalle), että tiesi mun vielä jonakin päivänä lähtevän pidemmäksi aikaa ulkomaille. Eipä siis aikaakaan, kun ilmoitin Tommille, joka vielä oli omalla matkallaan, että hei, mä lähden.

Jotkut lähtevät vaihtoon vuodeksi, jotkut ovat ulkomailla tätäkin pidemmän ajan. 3,5 kuukautta on äärimmäisen lyhyt aika, mutta en kiellä, ettenkö voisi tuntea oloani kovin orvoksi keskellä täysin vierasta kulttuuria koti-ikävän riivatessa. Onneksi mulla on Gugu mukana. Niin ja läppäri (hyvä nettiyhteys kiitos).

Ehkä ei vielä pitäisi miettiä tällaisia asioita, mutta tällainen mä vain olen. Olen suunnitellut jo lataavani koneelle Skypet ja ties mitkä ohjelmat, jotta yhteydenpito kotosuomeen onnistuu. Ehkä mä sitten vain olen nössö, enkä osaa ottaa iloa tästä irti, mutta jos me ollaan Tommin kanssa neljän vuoden aikana oltu kahdesti kuukausi kerrallaan pisimmillään erossa (eli kaksi kuukautta yhteensä), niin kyllä mä tän kestän. Tällä kertaa se vain olen minä, joka on maailmalla ja toinen odottelee kotona. Oikeastaan en edes tiedä, miksi aloin tätä tekstiä kirjoittamaan. 

Kuvat We heart it

Kaiketi pointtina oli se, että te kaikki, jotka vaihto-opiskelua mietitte missä tahansa maailman kolkassa, niin lähtekää. Mä en ole vielä lähtenyt, vaan haaveilen täällä kotioloissa, mutta olen silti tehnyt oman päätökseni. Tällä kertaa en antanut parisuhteen tai rakkaan perheen ja ystävien vaikuttaa päätökseeni. Ei sillä, että kukaan olisi ollut estelemässä, voin olla siitä onnellinen, että kaikki tukevat mua, vaan siitä, että tällä kertaa tää päätös oli täysin mun. Oli se sitten miten itsekästä tahansa, mutta tammikuussa pakkaan rinkan ja lähden kenties kohti elämäni suurinta seikkailua.