Melkein turistit

Tätä blogia pitäis päivitellä joka päivä, jotta saisi kaiken jännän kerrottua. Mun pitäisi olla jo nukkumassa, mutta facebook ja blogger kiinnostaa enemmän! :D Facebookissa kun chattailee päivittäin rakkaiden kanssa, tulee ihan semmonen fiilis, ettei tuo välimatka niin suuri olisikaan. Nojoo, takaisin Intiaan.

Työharjoittelusta sen verran, että ollaan jo vähitellen päästy osaston touhuihin mukaan. Jos ei muuta, niin ainakin meistä ollaan kovin kiinnostuneita. Kiitos Gugun hindin taidon, ollaan varmasti todella hyvässä asemassa moniin muihin vaihto-opiskelijoihin nähden. Eipä me paljoa olla mitään päästy tekemään, mutta enemmänkin henkilökunta on huolissaan siitä, että missä me syödään ruokamme ja ollaanko nähty jo nähtävyyksiä. :D Ihania ihmisiä. Ollaan muutenkin parina iltana hengailtu näiden tyttöjen kanssa tässä asuntolalla. Kukaan ei puhu englantia, mutta hymyilen kaikille vaan söpösti ja se tuntuu riittävän, oon kuulemma ihana tyttö. :D Kaikki ovat niin vieraanvaraisia ja haluaisivat kovasti jakaa aina ruokansa meidän kanssa. Awws.

Perjantaina tapahtui jotain huippua: ensin sektio ja sitten synnytys alateitse! Pikkuiset vauvat sulattivat meidät täysin! Huomenna koittaa jälleen arki - tosin sitäkin kestää vain kolme päivää, sillä lähdetään keskiviikkona Goalle. Heh. Eipä ole paljoa koulutehtävätkään maistunut...

Ollaan vietetty turistiviikonloppua, jotta paikallisten ei tarvitsisi olla enää huolissaan, kun ei olla nähty nähtävyyksiä. Lauantaina hypättiin paikallisten keskelle linja-autoon ja matkattiin eläinpuistoon.  Jo pelkästään ne dösämatkat olivat todellinen kokemus. Ei siellä eläinpuistossa oikein mitään nähty. Ihmisiä oli kyllä liiaksikin asti. Taidettiin valita huono ajankohta tälle reissulle, sillä lauantaina vietettiin Intian republic dayta ja se oli yleinen vapaapäivä. Me taidettiin tosin kiinnostaa ihmisiä enemmän, kuin eläimet. Kyllä täällä pääsee kameralle poseeramaan. Valitettavasti mulla ei ole kuvia eläintarhasta, sillä kameran akku oli tyhjänä. 

Tänään suunnattiin Aga Khan palacelle, mikä oli aikamoinen pettymys. Puisto oli toki ihana ja siellä oli niin rauhallista - ihmisiä oli vain muutamia ja autojen torvet eivät kantautuneet puiston muurien läpi. Lisäksi siellä oli ihanan helppo hengittää, ilma ei ollut niin raskasta eikä kummallisia hajuja ollut missään. :D Mutta niin, ulkomaalaisilta maksoi 100 rupiaa sisään (Gugu meni intialaisesta ja maksoi vain 5 rupiaa), mutta museohuoneita oli vain kolme ja nekin erittäin pieniä ja niissä oli vain muutama valokuva/esine. Kaikki palatsin ovet olivat suljettuina. Nojoo tulipahan sekin nyt sitten nähtyä. Tän palatsin piti olla Intian historian yksi kulmakivistä ja todellinen ihmismagneetti Punessa...

Tää on meidän kantapaikan eli sairaalan kanttiinin pihasta. Miehen polkiessa pyörää ylhäällä oleva kiekko pyörii - tätä vasten mies teroitti metalliviilaa. Kätevää! 

Koregaon plazan (suuri ostoskeskus) vieressä on slummialue. Intia on todellinen kontrastien maa. Joko rahaa on vaikka miten paljon, tai sitten sitä ei ole ollenkaan.

Tää kuva näyttää varmasti idylliseltä, mutta todellisuus oli vähän toista. Slummialue menee tuossa vieressä ja joessa virtaa likavesi. Haju oli myös sen mukainen... Vierellä pariskunta täytti kanistereita vedellä. Kyllä Suomessa arvostaa hanasta tulevaa raikasta ja juomakelpoista vettä. 

Tää teksti oli nyt varmasti aivan kamalaa luettavaa. Pitäis jo kaivautua peiton alle, Gugukin tuossa on jo silmät ummessa. Kivaa alkavaa viikkoa! :)) 

This is India!

Huomenna on kaksi viikkoa siitä, kun rinkka selässä kipittelin Tikkurilassa ja liukastelin tennareissa. Lunta ja pakkasta oli kaikkialla, mutta rinkan paino piti huolen, ettei kylmä yllättänyt. Nyyhkin Helsinki-Vantaalla enkä olisi millään halunnut mennä turvatarkastukseen ja hyvästellä Tommia hetkeksi.. mutta täällä Punessa mä nyt olen asustellut jo pari viikkoa ja kutsun meidän askeettista kämppääkin jo kodiksi!

Mä en oikein tiedä, mistä kertoisin. Suomessa en olisi saanut kahden viikon aikana oikeastaan mitään aikaiseksi, mutta täällä vain sattuu ja tapahtuu. Mun on pitänyt monesti kirjoitella tänne, mutta jotenkin tuntuu, etten saa ajatuksia kasaan. Tunteita löytyy laidasta laitaan ja niiden välittäminen teille on todella hankalaa! Voisin jo kahden viikon jälkeen sanoa, että Intia on vain koettava. Siihen vain on hypättävä mukaan ja jätettävä ne ennakkoluulot lumen ja pakkasen keskelle. Mulla on Intiasta paljon opittavaa ja  sillä on niin paljon antaa. 

Tähän väliin mun on varmaankin vastattava  siihen, miksi valitsin Intian vaihtokohteeksi - tätä multa on useasti kysytty ja tännekkin on asiasta laitettu kommenttia. Valitettavasti en kuitenkaan pysty läppärillä vastailemaan teidän kivoihin kommentteihin, vaikka miten haluaisin. :(( Mua on aina kiehtonut kaukomaat ja täysin erilainen kulttuuri. Tiesin Intian olevan täysin päinvastainen kuin Suomi ja halusin myös haastaa itseäni. Halusin maahan, jossa asiat tehdään eri tavalla kuin meillä nähdäkseni monenlaisia toimintatapoja. Olen aina halunnut Intiaan ja tietenkin lisäpisteitä antavat alhainen hintataso, ihana ruoka, lämpö ja maisemat. :)) Intiassa on niin paljon nähtävää, että melkeinpä harmittaa, kun pitää olla niin kauan paikoillaan täällä Punessa!

Tässä jo parin viikon aikana olen oppinut puhumaan "indian timesta" Joukon ja Gugun kanssa. "Ten minutes, ten minutes!" Justjoo. Pitkää pinnaa tää maa ainakin vaatii, se on varmaa. Tähän asti mikään ei ole tapahtunut silloin, kun on sovittu. Suomessa oon erittäin täsmällinen ja mielummin aina hieman etuajassa sovituista aikatauluista, mutta täällä opin lipsumaan tästä periaatteesta jo parin ekan päivän kuluttua. Oikeastaan tällainen tietynlainen aikatauluttomuus on aika helpottavaa. Hetkeksi voi hypätä oravanpyörästä. Joustavuudesta huolimatta kaikki hoituu kuitenkin aikanaan - myös ne kaikki paperityöt. Täällä on jo aikamoinen saavutus, jos saa yhden asian hoidettua päivässä. Dokumenttia, kopiota, valokuvaa, allekirjoitusta, leimaa siellä ja leimaa täällä. Ei sen nettiyhteyden tai prepaid kortinkaan hankkiminenkaan niin helppoa ollut. Prepaidin hankkiminen kännykkään on varmaan viisi käyntiä yhdellä kioskilla vaatinut, ellei enemmänkin. :D Enää pitäisi soittaa sinne operaattorille: siellä kysellään meidän henkilötiedot ja varmistetaan, että sim-kortti on varmasti oikealla henkilöllä eikä joutunut vääriin käsiin.

Lisäksi meidän piti sittenkin rekisteröityä Punen poliisille, vaikka luulin, että tämä tapahtuu vain opiskelijaviisumin haltijalle. Oltiin jo ihan varmoja, että joko meidät karkotetaan maasta tai sitten laitetaan selliin istumaan. :D Ei se sitten niin kamalaa ollutkaan: valokuvaa, allekirjoitusta ja leimaa, sitten Dr Shettyn sihteerin apupojan (kyllä!) kanssa poliisilaitokselle, sieltä johonkin toiselle toimistolle, sieltä takaisin KEM hospitalille ottamaan kopioita ja sieltä vielä takaisin poliisilaitokselle ja asia oli hoidettu! Onneksi meidän ei tarvinut avata suuta pelottaville poliisisedille. Istuttiin vain käytävällä odottamassa ja apupoika (työnimikkeellä sweeper) hoiti asiat meidän puolesta.

Musta tuntuu, että tää blogipäivitys tuntuu nyt todella negatiiviselta, mutta nuo edellä mainitut asiat ei mun mielestä ole ollenkaan Intian negatiivisia puolia - ainakaan toistaiseksi, kun kaikki on vielä uutta ja jännää. Ne on vain osa tätä maata ja siihen täytyy mukautua. Ei täällä muuten pärjää.

Mun on pakko hieman avautua muutaman päivää riivanneista jutuista, johon tuo yllä oleva kuvakin liittyy (aurinkoa olisi jalkoihinkin kiva saada). Ne oli toki odotettavissa, mutta en todellakaan kuvitellut, että jo toisella viikolla ja vieläpä samaan aikaan... Kiitos ihanat bed bugsit ja kiitos ihana vatsatauti! Oon ollut vähän heikossa hapessa eikä ruoka ole oikein maistunut. Ja arggghhh kun näitä näppylöitä on kaikkialla kasvoista alkaen! Ja ne kutittaa yhyhyy. Meidän huone tultiin myrkyttämään, kun asiasta ilmoitettiin Saralle, asuntolamme ihanalle sairaanhoitajalle. Heti tämän jälkeen oli kämppä täynnä sinipaitaisia miehiä ahertamassa. Kuulemma "muutama" ötökkä löytyi. Mun kroppa kyllä kertoo muuta ja veikkaanpa, että niitä löytyy mun sängystä edelleen... ainakin paukamat vaan tuntuu lisääntyvän. ;o Nyt on uudet lakanat ostettu, edelliset kunnolla pesty ja makuupussi (toimi peittona) pakattu rinkkaan, sillä sitä on turhan hankala pestä käsin. Se pitää pakastaa sitten Suomessa. :D Nyt peiton virkaa on toimittanut pyyhe, mikä on tottakai suihkun jälkeen aina kosteana. Nyt oon kyllä öisin pitkissä housuissa ja sukissa, etten ihan ole syöty, SILLÄ ENSI VIIKOLLA KUTSUU VALKOINEN HIEKKA, PALMUT JA TURKOOSI MERI! GOA TÄÄLTÄ TULLAAN! Tää piristää, sillä näiden koitoksien aikana oon vaan haaveillut Suomesta ja hetkittäin oon ollut ihan intiahate. Tää on yhtä tunteiden vuoristorataa hatesta lovetukseen.

Ollaan me hieman yritetty työharjoitteluakin suorittaa. Ensimmäinen harjoittelupäivä oli aikamoinen järkytys. Mentiin lastenosastolle, jossa olikin pieniä vauvoja hengityskoneissa. Kukaan ei kertonut meille mitään ja se meininki siellä oli aika järkyttävää. Lopulta meidän oli lähdettävä, kun alkoi tehdä niin pahaa. Oltiin ihan itku kurkussa. "Yhyyy me halutaan terveitä lapsia! Missä kaikki terveet lapset on!"

Viime viikolla oltiin kahtena päivänä kyläsairaalassa vierailemassa. Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä lasten rokottamisia (ja erityisesti pistostekniikkaa ja aseptiikan täydellistä puuttumista) ja seuraava päivä menikin asiakkaiden verenpaineita mitatessa manuaalisella. Taidettiin vähän kyllästyä siihen ainaiseen "bp" kiljahteluun, joten oltiin erittäin tyytyväisiä, kun päästiin leikkaussaliin seuraamaan kahta operaatiota. Tässä kyläsairaalassa kyllä taidetaan kaikki. Näiden leikkaussali on kyllä hieman muuta, kuin Suomessa. :D En tiedä eksytäänkö kyläsairaalalle enää, ei siellä ole juuri ollut mitään, mikä palvelisi meidän direktiivien suorittamista.

Tämän viikon maanantai meni mulla täysin sängyllä makoiluun ja vessassa ravailuun, mutta tiistaina uskaltauduttiin pitkästä aikaa sairaalalle. Päätettiin mennä gynen osastolle, jossa on kaikenlaista aina synnytyksistä alkaen. Tässä samassa yhteydessä on myös osasto, jossa on lapsia perheineen yksityisissä huoneissa (täällä ei potilailla ole minkäänlaista yksityisyyttä, raportin asiatkin kailotetaan muiden potilaiden kuullen). Jos sitä täällä nyt se 12 viikkoa vietettäis. :)) Aluksi vastaanotto oli todella jähmeä, eikä kukaan sanonut meille mitään. Seistiin vaan ja yritettiin päästä mukaan marathin kielestä tietenkään mitään tajuamatta. Kunhan hymyiltiin söpösti sekä tunnettiin itsemme todella turhiksi. Vähitellen meihin ilmeisesti kuitenkin totutaan ja Gugu on päässyt todella hyvin juttuihin mukaan hindin osaamisen vuoksi. Nää ei oikein tahdo ymmärtää sitä, että jos Gugu osaa hindiä, niin mä en osaa. "Only englishia" saa hokea täällä aika paljon ja sen jälkeen nää kipittää Gugulle juttelemaan. Sitten Gugu tulkkaa mulle ja mä nyökyttelen päätäni sivulta sivulle (intialainen päänheilutus on jo opittu ja tulee huomaamatta) ja lopun aikaa nökötän taas hiljaa. Englantia nää raukat kun ei oikein osaa (tai jos joku osaakin, niin välillä menee puolet asiasta ohi sen aksentin takia). :( Tähän asti harjoittelu on ollut muiden seurailua, vitaalien mittailua (ei tietenkään ole mitään automaattisia vempaimia) ja ihmettelyä. 

Gugu vaan nukkuu tuossa vieressä mun naputellessa tätä. Meidän piti mennä tänään katsomaan keikkaa Hard rock cafeeseen (ja syömään ihanaa kanaa aah), mutta se taitaa nyt jäädä - tunnin päästä pitäisi olla jo liikenteessä ja neiti vaan vetää sikeitä. :D Ollaan oltu muutaman päivän ajan todella väsyneitä, vaikka mitään ei oikeastaan olla tehty. Ehkä joskus on hyvä vain olla aloillaan ja käydä näitä tunteita läpi, kyllä tässä 12 viikon aikana Punessa ehtii vielä vaikka mitä.

Jeeeee!

Miten onnelliseksi voinkaan tulla siitä,  että voin pötkötellä kämpillä sängyllä (tämmönen kova metallinen.. tyynykin on kuin hiekkasäkki) ja surffailla netissä! Tää nyt ei vaan saa mennä siihen, että tästä eteenpäin oon vaan neljän seinän sisällä, kun seinän toisella puolella on jännittävä Intia ja sen kummallisuudet vastassa!

Oon tässä nyt tehnyt ikuisuuden töitä, että oon saanut nää kuvat ladattua tänne blogiin. Enää en viitsi netin hitaudesta valittaa, pääasia kuitenkin, että sellainen saatiin. Ootteko valmiita kunnon kuvapläjäykseen? Annetaan kuvien kertoa matkasta tähän asti. Nyt ei vaan oikein irtoa tähän aikaa illasta tekstiä.

Mumbain CST juna-asemalla. Ei oltu varattu junalippuja Puneen etukäteen, mutta odottelun ja selvittelyjen jälkeen saatiin peruutuspaikat sleepperista 2. luokasta. Junamatka Puneen kesti lähemmäs neljä tuntia. Haluttiin Mumbaista pois mahdollisimman pian, mutta palaillaan sinne takaisin huhtikuun loppupuolella.

Yhtäkkiä maisemat vaihtuivat kovin jylhiksi ja aika karuiksi. Kaikkialla oli todella kuivaa.

                                              Tästä eteenpäin kuvat ovatkin jo Punesta.

Meidän "kodikas" kämppä asuntolassa. Ollaan ostettu täältä kivat tyynynliinat ja halusin itelleni tommosen intialaisen aluslakanan. Sängyt on todella kovat, tyyny ihan hiekkasäkki ja lattiat niin likaiset, ettei täällä halua kävellä paljainjaloin, mutta kyllähän tää menettelee. Pääasia, että on jokin paikka, jossa asua työharjoittelun ajan. Lisäksi sairaala on ihan tässä vieressä, meillä on oma kylpyhuone ja asumisesta ei tarvitse maksaa. En siis valita! :))

 Jännittävä krikettimatsi Englanti vs. Intia meneillään. Krikettimatsithan siis kestää useamman päivän ajan.. nyt on vissiinkin kolmas päivä meneillään? Nää on hulluna tähän. :D Itsehän en lajin päälle ymmärrä.

Täällä hoitohenkilökunta pukeutuu omiin vaatteisiin, päälle vedetään vain hoitajan takki. Lääkärit tosin on enimmäkseen omissa vaatteissaan ja heidät tunnistaa vain siitä, että kaulassa roikkuu aina stetarit. Mä sitten päätin ottaa tyylikseni "alibaba teiks keer of juun." Yhyy toi paita lihottaa.

Ollaan tulossa kyläsairaalalta ja matkalla takaisin Puneen. Aiotaan harjoitella siellä muutama viikko.
Tähän asti se on ollut enimmäkseen tosin verenpaineiden ottamista manuaalisella mittarilla, ihmettelyä ja kummastelua leikkaussalissa. Harjoittelusta kuitenkin enemmän joskus toiste, kunhan saadaan asiat jotenkin kuntoon..

Nyt on kyllä pakko mennä syömään! Täällä kello on jo 22:30 ja sairaalan kanttiini menee klo 23 kiinni. Mmmm siellä on  niiiiin hyvää ruokaa! Ja niiiiin halpaa! Tommonen meidän kantapaikka. :))

Vihdoin!

Taalla ollaan! Yritan naputella tata KEM hospitalin kirjaston erittain hitaalla tietokoneella. Tunti netissa maksaa vain 10 rupiaa, mutta en oo oikein saanut rahoille vastinetta, kun en millaan paase faceen. Yhyy. Valitettavasti ainakin taa ensimmainen postaus taalta tulee nyt olemaan ilman kuvia. Mulla on lappari mukana, mutta viela en ole loytanyt meille wifia. Kuvia oon ottanut niin mielettomasti ja haluaisin todella jakaa ne teidan kanssa..  Tassa on nyt todella paljon tekstia tulossa.

Taa kaikki on juuri sita ja enemmankin, mista oon haaveillut! Perjantaina meilla oli ensin lento Istanbuliin, joka oli 1,5 tuntia myohassa, joten tuli aika kiire Turkissa vaihtaa konetta. Ehdittiin kuitenkin kaikesta huolimatta, vaikka jouduttiin jonon hannille turvatarkastuksessa. Istanbuliin lensi kolmisen tuntia ja sielta Mumbaihin vissiin viitisen tai kuutisen tuntia. Aika meni todella nopeasti! Ollaan erittain tyytyvaisia Turkish airlinesiin. Ruoan sai valita menusta, jossa oli kaksi vaihtoehtoa. Saimme syoda molemmilla lennoilla. Mumbain koneessa oli mielettomasti elokuvavaihtoehtoja ja muuta puuhailtavaa. Aion ehdottomasti hyodyntaa Turkishia jatkossakin kaukolennoilla, silla hintataso on halvempi ja kolmen tunnin lento Istanbuliin ei ole pitka. 

Lauantaina saavuimme Mumbaihin aamuyosta. Intiashow alkoi heti. Kummallista lippua ja lappua, leimaa ja turvatoimia ympariinsa, mutta selvittiin. Matkattiin prepaid taksilla Colaballe. Huh sita liikennetta! Taksi oli todella pieni, vaikka oonkin tammonen patka, mun nuttura ihan hipoi sita taksin kattoa. Turvavoita ei tietenkaan ollut ja hyva etta ovet edes pysyivat kiinni. Istuin toki pelkaajan paikalla. Rinkat sidottiin katolle. Taallahan liikenne on siis vasemmanpuoleinen. Pari lahella piti tilannettakin sattui, tai silta se ainakin naytti.

Colaballa mentiin ees taas ja lopulta pyydettiin taksia heittamaan meidat Lonely Planetin suosittelemalle YWCA guest houselle. Huoneet taalla olivat kuitenkin taynna ja meidan piti odottaa useampi tunti, jotta saatiin huone. Todettiin jo silloin, ettei taalla ole mitaan kasitysta ajasta. Totesivat aina, etta kymmenen minuutin paasta huoneenne on siivottu ja kun kaytiin kysymassa, etta milta nayttaa, naa vain pahoittelivat ja sanoivat, ettei huone ole viela valmis. Kerran taisi virkailija jopa sanoa, etteivat tieda, missa huoneen siivooja on. Kiva. Oltiin niin vasyneita matkasta, etta nukuttiin sitten odotushuoneen tuoleilla. Vahan kaytiin kavelemassa Colaballa ja maistettiin samosa snaksia, mutta eipa se oikein maistunut vasyneisyyden vuoksi. Lopulta saatiin huone ja mentiin nukkumaan muutamaksi tunniksi. Sangyssa potkotellessa meidan huoneessa tais ravata kolme eri miesta milloin mitakin saatamassa. Perus Intiaa.

Nukuttiin yo Mumbaissa ja hyvissa ajoin tsekattiin ittemme ulos ja mentiin junalle. Saatiin peruutuspaikat 2. luokan sleepperista ja matkattiin lahemmas nelja tuntia Puneen. Ihan mielettomia maisemia, pitais saada ne kuvat tahan!

Punessa otettiin suunnaksi KEM hospital, vaikka sunnuntai olikin. Naa ei tienneet meidan tulosta, mutta kaikki hoitui silti muutamalla puhelulla ja saatamisella. Saatiin asunto kampuksen tyttojen asuntolasta Gugun kanssa. Onhan se aika murju, mutta siella on sangyt ja oma kylpyhuone, joten kelpaa. Se ei maksa meille mitaan, mika on kenties ihan hyva, silla ollaan maksettu 10.000 rupiaa tasta harjoittelusta ja ties mista, eli noin 150 euroa. Tassa asuntolassa on paikallisia sairaanhoitajaopiskelijoita seka hoitajia ja laakareita asumassa. Siella ne asustelee huoneissa, joissa nukkuu useampi tytto. Ruoan nama tilaavat yhdessa ja hengailevat tv huoneessa. Kaikki on niin mukavia taalla!

Mumbai oli turhan iso paikka. Onhan taa Punekin, mutta jotenkin paljon mukavempi. Kaikki tarvittava on lahella sairaalaa. Meidan kantapaikka on sairaalan kanttiini, josta saa torkeen hyvaa ruokaa ja niin halvalla! Lamminta, kummia tuoksuja, ihania makuja ja vareja riittaa. Kylla taa on niin mun paikka!

Toissa iltana oltiin menossa nukkumaan, kun yhtakkia kuultiin kadulta rummutusta ja laulua. Kadulla oli kulkue, jossa useat olivat pukeutuneet valkoisiin. Naimisissa olevilla naisilla oli kukkakoriste hiuksissa. Kulkueessa soitettiin rumpuja, hoettiin jonkinlaista mantraa tai jotain. Useilla oli kynttila. Perassa tyonnettiin suuria kukin koristeltuja hopeakarryja, joiden kyydissa oli kaksi vanhempaa miesta istumassa. Nama siunasivat ihmisia harmaalla tuoksuvalla jauheella, jota laitettiin otsalle. He jakoivat tarjottimia, jossa oli kookosta, hedelmia ja kynttila. Meillekkin tuotiin hedelmia, kuivattua riisia seka tata harmaata jauhetta. Kuljimme kulkueen perassa. Se oli niin taianomaista! En tieda, mita he juhlivat. Kukaan ei oikeastaan osannut selittaa, kun asiasta kysyimme. 

Tyoharjoittelu taalla sairaalalla alkoi periaatteessa eilen. Haettiin vain tyoasut laaketieteen koululta. Ostettiin paidat, jotka maksoivat 195 rupiaa eli reilut 2 euroa! Naa hoitajat taalla pitaa tyopaitojen alla omat vaatteensa tai pukeutuvat hilkkoihin, valkoiseen mekkoon ja pitkiin sukkiin. Mekon paalla on varillinen patellavyo. Tanaan vahan kierreltiin koululla. Mitaan muuta me ei sitten taalla viela ollakkaan tehty. Mikaan sovittu kellonaika ei pida paikkaansa. Seuraavaksi pitaisi hakea todistukset, joiden avulla pitaisi saada prepaid kortit. Niiden saamista on taalla tiukennettu ilmeisesti eraan pommi-iskun takia, joka tehtiin puhelimella. Viisumeistakin vaaditaan siihen kopiot. Mikaan ei ole liian helppoa ja kaikkeen tarvitaan todistuksia, leimoja ja allekirjoituksia. Kaikesta huolimatta kaikki toimii ajallaan.

Aika tylsa ja pitka teksti plaah.

Lähdetään kauas pois

Ylihuomenna. Ylihuomenna astun Turkish airlinesin koneeseen, joka ottaa suunnakseen Istanbulin. Lähtö on jo 13:20, joten hyvissä ajoin on oltava liikenteessä. Tommi tulee saattamaan mua kentälle ja vie samalla mukanaan takin, käsineet jne. Tämän hetkisissä oloissa nää ehkä oliskin tarpeen, mutta Punessa on lämmintä reippaat +35. Tämmöselle nyyhkyttäjälle olis varmaan helpompaa, jos sanoisin Tommille heipat tässä kotosalla ja lähtisin itekseen lentokentälle. Itkupilli, mut minkäs teet.

Tältä näyttää maisemat meidän makkarin ikkunasta. En oikein osaa kuvitella, että pian oon jossakin, missä lumesta ei ole tietoakaan. Luulisin, että aurinkorasva tulee tarpeeseen. :))

Pakkaaminen jäi vähän viime tippaan.. Sen parissa kului useampikin tunti ja vieläkin puuttuu kaikenlaista kameran piuhoista ja latureista alkaen. Ei muuten mitään erikoisempia, mutta mun rinkka alkaa olla niin täynnä, ettei sinne mahdu enää yhtikäs mitään! Äsken laitoin sen kiinni ja mietin, ettei Intiassa sitten paljoa shoppailla (toki muutamat hygieniatuotteet jätän sinne, kun paluupäivä lähestyy).. kunnes tajusin, etten ole kenkiäkään mukaan vielä pakannut. x___x

Tässä kuvassa on ihan kamalasti tavaraa... Ei hätää, ihan näin paljoa en vaatteita mukaani pakannut, vaan...

.. sain ihme kyllä revittyä jotakin Intiaan sopivaa vaatekaapistani (olen tosin tehnyt muutaman alelöydön). Huvittavaahan tässä on se, että oon pakannut mukaani vähemmän vaatetta, kuin jos lähtisin vaikka viikoksi Lontooseen tai jotain.. :D Kolme mekkoa (okei, ehkä yksikin olisi riittänyt, mutta nää on söpöjä hih - saa nähdä, pitääkö huomenna sittenkin luopua yhdestä), haaremihousut, farkut (nää puen menomatkalle), bikershortsit (oikein kätevät mekkojen kanssa), shortsit (jos vaikka ollaan Goalla tms turistialueella, jossa nää on ihan sallitut), 5 t-paitaa (näistäkin yksi menomatkalle ja yksi lentokoneeseen otettavaan reppuun mukaan kaiken varalle), kaksi toppia (eikä oo mitään herumallia :D), maksihame, ohut neuletakki (jos tulee kylmä, niin ostan sitten jotain paikan päältä), bikinit, alusvaatteet ja muutamat sukat. Tuubihuivin voin laittaa harteille tai tarvittaessa hiusten peitoksi. Menomatkalle sujautan jalkaani erittäin kärsineet Converset ja rinkkaan pakkaan räjähtäneet, mutta erittäin mukavat sandaalit pitkiä kävelymatkoja varten ja sitten tommoset kivemmat sandaalit. Oon mä vähän pinnallinen, tiedetään. 

Nyt on siis 65 litran Haltin rinkka täyteen ahdattu, samoin pullistelee päiväreppu... sinne pitäisi vielä läppärikin ahtaa. Pitää huomenna katsoa kaikki vielä läpi ja muistaa ladata kameran akku. Niin ja pitäis etsiä Ipod ja ladata sekin. Missähän ihmeessä se on?

Eikai tässä muuta. Jännittelen ja teen lähtöselvityksen netin välityksellä, sitten vaan kentälle. Seuraavan kerran siis toivon mukaan päivitystä Intiasta. Moimoi! :)