This is India!

Huomenna on kaksi viikkoa siitä, kun rinkka selässä kipittelin Tikkurilassa ja liukastelin tennareissa. Lunta ja pakkasta oli kaikkialla, mutta rinkan paino piti huolen, ettei kylmä yllättänyt. Nyyhkin Helsinki-Vantaalla enkä olisi millään halunnut mennä turvatarkastukseen ja hyvästellä Tommia hetkeksi.. mutta täällä Punessa mä nyt olen asustellut jo pari viikkoa ja kutsun meidän askeettista kämppääkin jo kodiksi!

Mä en oikein tiedä, mistä kertoisin. Suomessa en olisi saanut kahden viikon aikana oikeastaan mitään aikaiseksi, mutta täällä vain sattuu ja tapahtuu. Mun on pitänyt monesti kirjoitella tänne, mutta jotenkin tuntuu, etten saa ajatuksia kasaan. Tunteita löytyy laidasta laitaan ja niiden välittäminen teille on todella hankalaa! Voisin jo kahden viikon jälkeen sanoa, että Intia on vain koettava. Siihen vain on hypättävä mukaan ja jätettävä ne ennakkoluulot lumen ja pakkasen keskelle. Mulla on Intiasta paljon opittavaa ja  sillä on niin paljon antaa. 

Tähän väliin mun on varmaankin vastattava  siihen, miksi valitsin Intian vaihtokohteeksi - tätä multa on useasti kysytty ja tännekkin on asiasta laitettu kommenttia. Valitettavasti en kuitenkaan pysty läppärillä vastailemaan teidän kivoihin kommentteihin, vaikka miten haluaisin. :(( Mua on aina kiehtonut kaukomaat ja täysin erilainen kulttuuri. Tiesin Intian olevan täysin päinvastainen kuin Suomi ja halusin myös haastaa itseäni. Halusin maahan, jossa asiat tehdään eri tavalla kuin meillä nähdäkseni monenlaisia toimintatapoja. Olen aina halunnut Intiaan ja tietenkin lisäpisteitä antavat alhainen hintataso, ihana ruoka, lämpö ja maisemat. :)) Intiassa on niin paljon nähtävää, että melkeinpä harmittaa, kun pitää olla niin kauan paikoillaan täällä Punessa!

Tässä jo parin viikon aikana olen oppinut puhumaan "indian timesta" Joukon ja Gugun kanssa. "Ten minutes, ten minutes!" Justjoo. Pitkää pinnaa tää maa ainakin vaatii, se on varmaa. Tähän asti mikään ei ole tapahtunut silloin, kun on sovittu. Suomessa oon erittäin täsmällinen ja mielummin aina hieman etuajassa sovituista aikatauluista, mutta täällä opin lipsumaan tästä periaatteesta jo parin ekan päivän kuluttua. Oikeastaan tällainen tietynlainen aikatauluttomuus on aika helpottavaa. Hetkeksi voi hypätä oravanpyörästä. Joustavuudesta huolimatta kaikki hoituu kuitenkin aikanaan - myös ne kaikki paperityöt. Täällä on jo aikamoinen saavutus, jos saa yhden asian hoidettua päivässä. Dokumenttia, kopiota, valokuvaa, allekirjoitusta, leimaa siellä ja leimaa täällä. Ei sen nettiyhteyden tai prepaid kortinkaan hankkiminenkaan niin helppoa ollut. Prepaidin hankkiminen kännykkään on varmaan viisi käyntiä yhdellä kioskilla vaatinut, ellei enemmänkin. :D Enää pitäisi soittaa sinne operaattorille: siellä kysellään meidän henkilötiedot ja varmistetaan, että sim-kortti on varmasti oikealla henkilöllä eikä joutunut vääriin käsiin.

Lisäksi meidän piti sittenkin rekisteröityä Punen poliisille, vaikka luulin, että tämä tapahtuu vain opiskelijaviisumin haltijalle. Oltiin jo ihan varmoja, että joko meidät karkotetaan maasta tai sitten laitetaan selliin istumaan. :D Ei se sitten niin kamalaa ollutkaan: valokuvaa, allekirjoitusta ja leimaa, sitten Dr Shettyn sihteerin apupojan (kyllä!) kanssa poliisilaitokselle, sieltä johonkin toiselle toimistolle, sieltä takaisin KEM hospitalille ottamaan kopioita ja sieltä vielä takaisin poliisilaitokselle ja asia oli hoidettu! Onneksi meidän ei tarvinut avata suuta pelottaville poliisisedille. Istuttiin vain käytävällä odottamassa ja apupoika (työnimikkeellä sweeper) hoiti asiat meidän puolesta.

Musta tuntuu, että tää blogipäivitys tuntuu nyt todella negatiiviselta, mutta nuo edellä mainitut asiat ei mun mielestä ole ollenkaan Intian negatiivisia puolia - ainakaan toistaiseksi, kun kaikki on vielä uutta ja jännää. Ne on vain osa tätä maata ja siihen täytyy mukautua. Ei täällä muuten pärjää.

Mun on pakko hieman avautua muutaman päivää riivanneista jutuista, johon tuo yllä oleva kuvakin liittyy (aurinkoa olisi jalkoihinkin kiva saada). Ne oli toki odotettavissa, mutta en todellakaan kuvitellut, että jo toisella viikolla ja vieläpä samaan aikaan... Kiitos ihanat bed bugsit ja kiitos ihana vatsatauti! Oon ollut vähän heikossa hapessa eikä ruoka ole oikein maistunut. Ja arggghhh kun näitä näppylöitä on kaikkialla kasvoista alkaen! Ja ne kutittaa yhyhyy. Meidän huone tultiin myrkyttämään, kun asiasta ilmoitettiin Saralle, asuntolamme ihanalle sairaanhoitajalle. Heti tämän jälkeen oli kämppä täynnä sinipaitaisia miehiä ahertamassa. Kuulemma "muutama" ötökkä löytyi. Mun kroppa kyllä kertoo muuta ja veikkaanpa, että niitä löytyy mun sängystä edelleen... ainakin paukamat vaan tuntuu lisääntyvän. ;o Nyt on uudet lakanat ostettu, edelliset kunnolla pesty ja makuupussi (toimi peittona) pakattu rinkkaan, sillä sitä on turhan hankala pestä käsin. Se pitää pakastaa sitten Suomessa. :D Nyt peiton virkaa on toimittanut pyyhe, mikä on tottakai suihkun jälkeen aina kosteana. Nyt oon kyllä öisin pitkissä housuissa ja sukissa, etten ihan ole syöty, SILLÄ ENSI VIIKOLLA KUTSUU VALKOINEN HIEKKA, PALMUT JA TURKOOSI MERI! GOA TÄÄLTÄ TULLAAN! Tää piristää, sillä näiden koitoksien aikana oon vaan haaveillut Suomesta ja hetkittäin oon ollut ihan intiahate. Tää on yhtä tunteiden vuoristorataa hatesta lovetukseen.

Ollaan me hieman yritetty työharjoitteluakin suorittaa. Ensimmäinen harjoittelupäivä oli aikamoinen järkytys. Mentiin lastenosastolle, jossa olikin pieniä vauvoja hengityskoneissa. Kukaan ei kertonut meille mitään ja se meininki siellä oli aika järkyttävää. Lopulta meidän oli lähdettävä, kun alkoi tehdä niin pahaa. Oltiin ihan itku kurkussa. "Yhyyy me halutaan terveitä lapsia! Missä kaikki terveet lapset on!"

Viime viikolla oltiin kahtena päivänä kyläsairaalassa vierailemassa. Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä lasten rokottamisia (ja erityisesti pistostekniikkaa ja aseptiikan täydellistä puuttumista) ja seuraava päivä menikin asiakkaiden verenpaineita mitatessa manuaalisella. Taidettiin vähän kyllästyä siihen ainaiseen "bp" kiljahteluun, joten oltiin erittäin tyytyväisiä, kun päästiin leikkaussaliin seuraamaan kahta operaatiota. Tässä kyläsairaalassa kyllä taidetaan kaikki. Näiden leikkaussali on kyllä hieman muuta, kuin Suomessa. :D En tiedä eksytäänkö kyläsairaalalle enää, ei siellä ole juuri ollut mitään, mikä palvelisi meidän direktiivien suorittamista.

Tämän viikon maanantai meni mulla täysin sängyllä makoiluun ja vessassa ravailuun, mutta tiistaina uskaltauduttiin pitkästä aikaa sairaalalle. Päätettiin mennä gynen osastolle, jossa on kaikenlaista aina synnytyksistä alkaen. Tässä samassa yhteydessä on myös osasto, jossa on lapsia perheineen yksityisissä huoneissa (täällä ei potilailla ole minkäänlaista yksityisyyttä, raportin asiatkin kailotetaan muiden potilaiden kuullen). Jos sitä täällä nyt se 12 viikkoa vietettäis. :)) Aluksi vastaanotto oli todella jähmeä, eikä kukaan sanonut meille mitään. Seistiin vaan ja yritettiin päästä mukaan marathin kielestä tietenkään mitään tajuamatta. Kunhan hymyiltiin söpösti sekä tunnettiin itsemme todella turhiksi. Vähitellen meihin ilmeisesti kuitenkin totutaan ja Gugu on päässyt todella hyvin juttuihin mukaan hindin osaamisen vuoksi. Nää ei oikein tahdo ymmärtää sitä, että jos Gugu osaa hindiä, niin mä en osaa. "Only englishia" saa hokea täällä aika paljon ja sen jälkeen nää kipittää Gugulle juttelemaan. Sitten Gugu tulkkaa mulle ja mä nyökyttelen päätäni sivulta sivulle (intialainen päänheilutus on jo opittu ja tulee huomaamatta) ja lopun aikaa nökötän taas hiljaa. Englantia nää raukat kun ei oikein osaa (tai jos joku osaakin, niin välillä menee puolet asiasta ohi sen aksentin takia). :( Tähän asti harjoittelu on ollut muiden seurailua, vitaalien mittailua (ei tietenkään ole mitään automaattisia vempaimia) ja ihmettelyä. 

Gugu vaan nukkuu tuossa vieressä mun naputellessa tätä. Meidän piti mennä tänään katsomaan keikkaa Hard rock cafeeseen (ja syömään ihanaa kanaa aah), mutta se taitaa nyt jäädä - tunnin päästä pitäisi olla jo liikenteessä ja neiti vaan vetää sikeitä. :D Ollaan oltu muutaman päivän ajan todella väsyneitä, vaikka mitään ei oikeastaan olla tehty. Ehkä joskus on hyvä vain olla aloillaan ja käydä näitä tunteita läpi, kyllä tässä 12 viikon aikana Punessa ehtii vielä vaikka mitä.